Tänään sain ehkä selityksen sille miksi. Kun istuin aamukahvilla ja kirjoitin aamusivuja", nostin katseeni ja yhtäkkiä kuin jokin suuri käsi olisi pyyhkinyt sumun pois ja aurinko valtasi koko maiseman. Mystisen kaunista. Nyt kun aurinko paistaa, on lähes mahdotonta kuvitella äskeistä sumua.

Joskus vuosia sitten ajoin pitkää työmatkaa Turusta Helsinkiin ja vaikka varhaisen syksyn sumuiset aamut olivatkin haastellisia ajaa, niin silti niitä rakastin. Mitään en nähnyt, kun sulkelsin sumuun.

Ehkä minulle sumu on symbolinen ajatus elämästä, josta ei koskaan tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Siksi sumu voisi olla pelottavakin, mutta jostain syystä minä vain rakastan sitä. Rakastan näitä loppukesän aamuja sumuineen.

Voin kuvitella, että nyt, kun elämme korona-aikaa, niin elämme kuin sumussa. Minua, joka olen luonnoltani "lähtijä ja kulkija", painaa eniten se, etten voi lähteä. En edes tiedä lähtisinkö juuri nyt minnekään, mutta jo ajatus siitä, etten voi, ahdistaa.

Ei auta kuin luottaa siihen, että tämä aika on kuin sumu, kohta se hälvenee.

Kuvan lähde: Pixapay/stux