Addiktoivat tunteet

04.04.2021
Nykyinen neurotiede ja kvanttifysiikan lainalaisuudet opettavat meille ihmisenä olemisesta ihan huikeita näkyjä.


Aivan pieninä lapsina elämämme kynnyksellä egomme alkaa vähitellen muodostua siitä, miten maailma ympärillämme "tulkkautuu" meille ja siitä, miten se vastaa meille kolmeen tärkeään kysymykseen:

1) tykkäätkö minusta?
2) leikitkö mun kanssa?
3) saanko auttaa?

Vähitellen ego oppii tavat, joilla maailma vastaa ja reagoi sen kysymyksiin, odotuksiin ja käyttäytymiseen. Ego oppii hyökkäämään ja puolustamaan. Sille syntyy halu olla oikeassa, verrata, arvostella jopa tuomitakin.

Nuo kysymykset muuttavat vähän muotoaan aikuistuessamme, mutta taustalla on kuitenkin sama tarve tietää:

1) pidetäänkö minusta tällaisena kuin olen?                                                  2) hyväksytäänkö minut tähän ryhmään, työyhteisöön, perheeseen, sukuun?  Tehdäänko kanssani yhteistyötä?                                                   3) olenko tärkeä?

Mihin tahansa noiden kysymysten ja niihin saatuihin vastauksiin liittyviin kokemuksiin voi addiktoitua. Tai pikemminkin siihen tunteeseen, jonka tuo kokemus tuottaa. Miellä kaikilla on perustarve tuntea itsensä jollekin tärkeäksi. Ihan ensimmäiseksi tietenkin omille vanhemmilleen. Sisarusten kesken tärkeysjärjestyksesta on voitu taistellakin, niin kuin Laura Närhi Siskoni-biisissään laulaa; kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on...

Tuohon jollekin tärkeäksi tuntemisen tunteeseen voi addiktoitua niin, että haluaa sitä jatkuvasti. Sen kokemuksen kokeminen, että on jollekin erityisen tärkeä, voi olla huumaavaa ja ohjata koko elämää, niin että pyrkii sen tunteen saamaan uudelleen ja uudelleen. Tiedostamattaan perustarvetta sen taustalla. Aivoissamme on syntynyt hermoverkko, joka vaatii toistoa toiston perään.

Monet ovat kertoneet, että he ovat olleet lapsuudessaan varmuuden vuoksi syyllisiä. Jos jompi kumpi vanhemmista on ollut vihainen, niin on pienen lapsen mielessään ajatellut olevansa syyllinen tuohon vihaan. Valitettavasti tuohonkin tunteeseen voi addiktoitua niin pahasti, että jos ei ympäristö tuota kokemusta, jossa voisi itseään syyllistää, niin alkaa tuottamaan itselleen tuon tunteen omilla valinnoillaan, vaikkapa syömällä liikaa tai epäterveellisesti, tai juomalla liikaa, lähtemättä lenkille tai huolehtimatta raha-asioistaan ym.

Addiktoituneet tunteet ovat piirtäneet aivoihimme elämämme aikana polut, jotka vaativat kulkijaa uudelleen ja uudelleen. Emme tietenkään tiedosta näin olevan, mutta syyllisyydestä addiktoitunut syyttää ja soimaa itseään päivittäin jostakin, koska aivojen hermoverkot niin vaativat.

Onneksemme aivomme ovat blastiset ja niin tahtoessamme voimme luoda uusia polkuja, uusia hermoverkkoja loputtomasti. Kun emme enää kulje syyllisyyspolkua, se vähitellen haalenee aivan samoin kuin metsän polku, jota ei enää kuljeta.


Kuvan lähde: Pixabay



Kuinkas kävikään..

here