Olen huolissani, mutta...

Pitääkö olla huolissaan?

Sain mielenkiintoisen koulutushaasteen. Koulutin vuorovaikutustaitoja 80:lle hengelle puolen tunnin etäkoulutuksena. Olen kouluttanut vuorovaikutustaitoja jo 22 vuotta, mutta muistaakseni en koskaan noin lyhyessä ajassa.

Mitä siitä seurasi? Periaatteeni on, että mitä lyhyempi koulutus, sen enemmän sen valmisteluun on käytettävä aikaa. Niin siis tein. Syvennyin tutkimaan kaikkia mahdollisia kirjoja ja tutkimuksia, jotka aiheeseen jotenkin viittaavat. Parhaat oivallukseni ehkä kuitenkin syntyivät uusimmasta kirjasta, joka on "Et taida kuunnella", Kate Murphy on newyorkilainen journalisti, joka on syventynyt kirjan kirjoittamiseen kaksi vuotta ja sisällyttänyt siihen koko uransa aikaiset haastattelut. Upea kirja. Suosittelen. Toinen kirja, joka toi uusia näkökulmia minulle, on Joe Dispenzan Luo itsesi uudelleen. Miksi nämä kaksi kirjaa vaikuttivat minuun niin paljon? Olen äärimmäisen kiinnostunut kvanttifysiikasta ja molemmissa kirjoissa avattiin kvanttiälyä taitavasti.

Muistaakseni jo 60-luvulla professori Albert Mehrabian loi säännön 7-38-55, joka kuvaa sanallisen ja sanattoman viestinnän suhdetta vuorovaikutustilanteissa. Vain 7% sanallista, 38% ääneen ja sen sävyihin, puheen rytmiin ja nopeuteen liittyviä ja 55% kehollisiin viesteihin. Tosin vuosien saatossa tuota sääntöä on kyseenalaistettu ja luotu uusi sääntö, jossa sanallinen olisi 20% ja sanaton 80%. Niin tai näin, tämä kuitenkin pitää paikkansa, olivatpa prosentit kumpia tahansa.

Nyt, kun kuljemme maskit kasvoilla, jäämme paljosta paitsi. Näemme vain silmät, jos niitäkään, sillä niin monet kääntävät katseensa nopeasti pois. Vuorovaikutustilanteista on todettu, että alitajuntamme keskustelevat keskenään, meidän tietämättämme. Neurotieteissä on toiminnallisilla magneettikuvauksilla pystytty todentamaan, että hyvässä vuorovaikutuksessa puhujan ja kuulijan aivoaallot kirjaimellisesti kulkevat samalla aaltopituudella. Neurotieteilijä Uri Hansson on todennut, että puhujan ja kuulijan aivotoiminnoissa voi havaita todella paljon päällekkäisyyksiä, kun kommunikointi on hyvää.

Ihmisistä on koronan myötä tullut vihollisia, jotka voivat tartuttaa meihin tappavan taudin. Jokainen kadulla tai kaupassa kohtaamamme ihminen on vihollinen. Niin alitajuinen pelko saa meidät kokemaan, ei ehkä tiedostaen, mutta tiedostamattamme. Kun laitamme suumme eteen paperin tai kankaan palan, olemme turvassa. Ja vielä kun väistelemme kaikkia säilyttäen vähintäänkin kahden metrin turvavälin, olemme turvassa tuolta viholliselta, joka voi kantaa sitä tappavaa virusta. Vihollinen, varo!!!

Jotkut sanovat, että tämä aika lisää yhteisöllisyyttä. Mutta onko se todella totta? Tai onko se totta enää? Vuosi sitten saatoimme vielä huolestua naapuristamme ja käydä kysymässä tarvitseeko hän kauppa-apua. Mutta onko koronan vain jatkuessa meistä tullut vieläkin eristyneempiä ja sulkeutuneempia? Lähimmistä ihmisistä on varmasti tullut entistä läheisempiä ja tärkeämpiä. Haluamme suojella heitäkin noilta vihollisilta. Katsomme maskin takaa silmät leiskuen niitä, joilla ei ole maskia. Vastuuttomia!

Mitä tämä pelko tekee meille? Ajattelijat sanovat, että pelko ei elä sen mielen ulkopuolella, joka on sen luonut. Mutta pelko on myös tarttuvaa. Kun metsässä tai savanneilla joku eläin alkaa pelätä, niin kohta kaikki muutkin eläimet säntäävät pakoon. Samoin käy meillekin. Me katsomme hallituksen ja "asiantuntijoiden" maskin alta pilkistäviä kauhun täytteisiä silmiä ja alitajuntamme siirtyy taistele ja pakene tilaan. Kuinka kauan voimme elää tuossa tilassa sairastumatta?

Pitääkö siis olla huolissaan? Tarkoitan sitä, pitääkö meidän olla enemmän huolissamme itsestämme, kuin koronasta. Mihin tämä kaikki johtaa?