Vanhassa tarinassa kerrotaan varkaasta, joka varasti hienon takin. Se oli tehty parhaista kankaista, ja sen napit olivat kultaa ja hopeaa. Kun varas oli myynyt takin torikauppiaalle, hän palasi ystäviensä luo. "Paljonko sait takista?" häneltä kysyttiin "Sata hopearahaa!" varas vastasi ylpeänä. "Väitätkö, että sait niin hienosta takista niin vähän? " Ystävä kysyi. "Mitä, eikö sata olekaan luvuista suurin? "Varas ihmetteli.

Mielemme rakentaa kummallisia rajoja. Laaja-alainen ajattelu on varmaan kultaakin kalliimpaa. Itse havahduin omaan lasikattooni tällä viikolla. Olen elänyt turvallista ja helppoa elämää. Vaikka koulutan ihmisen erilaisuutta, niin yhtäkkiä huomasin, että minulla on aika paksu lasikatto, joka sulkee pois ihmisen pahuuden ja ilkeyden toista luontokappaletta kohtaan. Siitä, kun viimeksi kohtasin pahuutta tai ilkeyttä on tavattoman kauan. Kun yksityisyrittäjänä töitä tekee ja vain käväisee työyhteisöissä, niin kadottaa yhteyden ihmisen tuohon puoleen.

Viime aikainen tapahtuma sai minut havainnoimaan sen totuuden, että ihmiset ovat myös ilkeitä ja myös pahoja. Se oli vaatimaton somekirjoittelu, jossa huumorilla kommentoin ystäväni maskipakkoa Kanarialla, sanoin, että enpä sitten tänä talvena sinne tulekaan. Tästä alkoi kummallinen tykitys erään yhteisen tuttavamme taholta. Hän ei suostunut katsomaan koronan kokonaisuutta vaan takertui tuohon yksittäiseen ystävien väliseen heittoon maskipakosta. Lopulta päädyin siihen, että poistin kaikki asiaa koskevat viestit ja kaikki koronaakin koskevat postaukseni. Amen ja loppu.

Mutta samalla viikolla päätin katsoa kuuluisan jo ikonisen lännen leffan: Hyvät, pahat ja rumat. Ja totesin, että kyllä, vaikka leffa onkin, niin on se jollakin lailla kuvannut tuon ajan kuvaa ihmisestä. Pahaa, rumaa ja hyvää.

Eikä siinä kaikki. Päätin pitää perjantaina vapaapäivän ja lähteä kaupungille. Siihen yleensä mieluusti yhdistän leffassa käynnin. Niin nytkin. Päädyin ilman sen enempää miettimättä katsomaan upean leffan:  Kirjava lintu on masentava elokuva, mutta se on silti katsomisen arvoinen, visuaalisesti antoisa ja ankaruudessaan tinkimätön teos. Ohjaaja Václav Marhoul kuvitti Jerzy Kosińskin romaanin synkäksi elokuvaksi.

Ihmisen pahuus kaikessa huikeudessaan avautui toisen maailmansodan tsekkiläisestä maaseudusta kuvaavassa teoksessa. En muista koska olisin nähnyt vastaavaa. Mutta nyt ja tässä ajattelen, että elän pumpulissa ja lintukodossa, jolloin oma ajatteluni ei yllä ihmisen pahuuteen ja ilkeyteen asti. (mietin kyllä myös sitä, pitääkö yltää?) Samanaikaisesti luen uutisen 14- 16 vuotiaiden poikien surmanneen nuoren miehen ja kiitän elämääni siitä, että se on hyvä ja kaunis. Minulla ei ole mitään syytä olla kenellekään paha eikä ilkeä.